Salaisuus kätketty silmien taakse

Tää oli niitä harvoja päiviä, kun kouluun oli pakko ottaa kamera. Tosiaan oon jollain digikuvauskurssilla Juulin ja Aliisan kanssa. Ja tänään käytiin ottelemassa ekoja kuvia, eipä tullut mitään kummosia. 

En oo huomannutkaan, että mun kameralla tuleekin ihan hyviä kuvia. :'D En kuitenkaan innostunut yhtään sen lisempää kuvailusta kun tähän mennessä oon innostunut. Haha, sitten matikan tunnilla oli niin levotonta. Ei oikeesti jaksanut laskea. En oo kai nyt yhdelläkään matikan tunnilla laskenut ite yhtäkään laskua.  

Näillä kahdella kuvalla on oma tarina, jonka kertoi Juuli. 

Ja se menee näin: 

Marru textas mulle "poltan". Sit mä kerroin opelle ja Marru textas "kostan". 

Sit vähän niinkun sovittiin opettajan kanssa, että haetaan yhdessä Big Brotheriin ens vuonna. Täytyy sitten muistuttaa sitä. ;) Älkää antako mun kattoo beebeetä, en jaksa valvoo joka ilta niin myöhään, mutta siihen jää niin pahasti koukkuun.

Näistä asioista sitten vähän masentavempiin. Mulla on jotenkin ihan kamalasti tekemistä nyt. On ihan hirveesti lappuja täytettävinä, enkä ees osaa täyttää yksin kaikkia. Ja apua ei taas voi herua. Lauantaina muka pitäis mennä pikkuveljen turnaukseen jakaan jotain ruokaa pelaajille? Yea right. Ja se on niin paskaan aikaan, koska illalla on sit parin kaverin synttärit. Huomenna pitäis lähtee lopelle ja taas pitää maksaa kyydistä. Voisin vaan olla lähtemättä, koska mulla ei ole rahaa. Ja jos pyydän porukoilta, en mä sitä halua tuhlata kyytimaksuun? Eli pitää maksaa siitä, että mut kuljetetaan Lopelle nöyryyttään itteeni, vähän maaliin taas nolaamaan kaikki. Olis sitten eriasia, jos saisin olla kentällä, sielä sentään tykkään olla. Olis niinkun niin paljon kaikkee muuta ja KIVAA mihin sitä rahaa tarvis. Kunpa tulisin nyt vaikka kipeeks niin ei tarvis lähtee. Tai sitten lottovoitto olis tosi jees.

Ja sit kaikista surullisin juttu..... Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Kohta kärsin niin pitkän aikaa varmastikin ihan kamalasta ikävästä. Jo päivä erossa tietystä asiasta, mistä todellakin tykkää, tuntuu ihan hullulta. Miksei oo vaihtoehtoo, että vaipuu koomaan siks aikaa, että kaikki palaa taas normaaliks? Miks on pakko kestää se ikävä? Mitä vähemmän tässä on päiviä jäljellä, sitä enemmän mulle tulee kylmiäväreitä ja oksettaa. Ikinä ennen ei oo ollut tämmöstä oloa, tai ei ainakaan näin hullua.

What I'm sayin' is:
I really like you a lot.